Rakennamme hirsitalon haapapuusta

Olimme jo päättäneet tien paikan, sen kohdan mistä tie kulkisi tontin läpi talolle. Luonteva paikka olisi siinä, missä tonttimme toinen sivu rajoittui muutaman naapurin perustamaan yksityistiehen.

Ensimmäinen toimenpide tontilla oli alkaa raivata tuota tien paikkaa. Mies soitti paikalliseen Metsänhoitoyhdistykseen kysyäkseen saako tontin omistaja kaataa puita ilman erillislupaa tulevan tien paikalta ja tulevalta rakennuspaikalta. Saa toki. Puhelinsoitto Metsänhoitoyhdistykseen osui hyvään aikaan. Sillä muistettiin tonttimme ja sekin, että sen etelälaidalla kasvaa harventamista kaipaavaa nuorta kuusikkoa.

Saimme tietää, että heti alkukeväästä Metsänhoitoyhdistys teettäisi lähialueella metsätöitä ja voisi hoitaa pienen kuusikon harvennuksen saman tien. Työstä ei tulisi meille kustannuksia, päin vastoin saisimme myyntituloa.

Niin suuntasimme taas Etelä-Juvalle. Kun pääsimme perille puolen kolmen aikaan, oli jo hämärää. Olihan vuoden pimein ajanjakso.

Mutta mikään ei pidätellyt miestä, joka käynnisti vanhan moottorisahan tuossa tuokiossa. Ohuet haavat alkoivat ryskyen laota maahan. Onneksi olimme ostaneet matkalta rautakaupasta myös hyvän vesurin. Sillä oksat kilahtivat kevyesti irti. Minun tehtäväkseni jäi vedellä runkoja sivummalle kasoihin.

Mutta pian tuli pilkkopimeä ja työ oli pakko keskeyttää. Kun palasimme autollemme, pysähtyi kohdallemme toinen auto. Ikkunasta katseli nainen meitä kysyvän näköisenä. Näin tapasimme lähinaapurimme ensimmäistä kertaa. Häneltä saimme tietää tärkeitä asioita kuten sen, ettei alueella ollut vesiosuuskuntaa. Naapurilla oli itsellään kaksi rengaskaivoa, josta toinen kuivui usein kesällä ja toisen vesi oli rautapitoinen. Muita ongelmia kaivovedessä ei ollut. Kukaan lähinaapureistamme ei kuulema kuitenkaan ollut tutkittanut kaivovesiään. Sitä, mahtoiko alueen kaivovesissä olla radonongelmaa, emme siis voineet tietää.

Ennen kun olimme saaneet tavarat autoon, tapasimme vielä vähän toisella kymmenellä olevan pojan, joka oli tulossa koulusta kotiin reppu olallaan. Tervehdimme ja kerroimme olevamme uusia naapureita.

-Tervetulloo vuan sitten, poika sanoi mukavasti.

Olemme tilanneet tulevan asuinpaikkamme paikallislehden. Se tulee tietysti luettua pikkuilmoituksia myöten. Äärimmäisen kiinnostavia asioita ovat esimerkiksi jutut koulupiirien tulevaisuudennäkymistä. Tai kunnanvaltuuston hyväksymästä budjetista.

Tällä kertaa huomasin lehdessä pienen ilmoituksen radontalkoista. Ilmoituksessa tarjottiin omakotiasukkaille radonselvitystä alennettuun hintaan.

Soitin ilmoituksessa annettuun puhelinnumeroon ja kysyin miten uudisrakentaja voisi varautua radonin varalle. Sain ystävällisen ja asiallisen vastauksen ja lopuksi vielä kehotuksen ottaa yhteyttä Säteilyturvakeskukseen.

Muutaman puhelinsoiton jälkeen tiedän jo vähän paremmin:

Radonin esiintymisestä omalla tontilla ei oikein voi tietää. Vain jos lähitonteilla asiaa on tutkittu, ollaan vähän varmemmalle pohjalla. Säteilyturvakeskuksen netissä julkaistusta kartasta voi päätellä jotakin.

Mutta nimenomaan uudisrakentajan tulee ottaa radonvaara huomioon. Rakennusvaiheessa sen ehkäisy on vielä edullista. Perustuksiin pannaan kiertämään radonputki, joka tulee ulos perustukista. Toinen yhtä tärkeä asia on tiivistää kaikki taloon perustuksien kautta tulevat läpiviennit. Esimerkiksi jos maalämpöpumppu porataan suoraan talon alle, voi sen liitoksen kautta päästä huoneilmaan syvältä maan uumenista tulevaa radonia, jos sitä ei huolellisesti tiivistetä.

Vielä on huomioitava ilmastoinnin vaikutus. Jos talossa on koneellinen ilmastointi, se saattaa imeä radonia maaperästä mikäli taloon ei tuoda riittävästi korvausilmaa. Meidän tapauksessamme ratkaisuna on todennäköisesti painovoimainen ilmanvaihto, silloin tätä vaaraa ei ole.

Sain vielä kehotuksen hankkia 10 euroa maksava Rakennustieto Oy:n uudisrakentamista ohjeistava radonkortti, tarkalta numeroltaan RT81-10791. Jäin ihmettelemään moista asiaa. Miksi sitä ei voi jakaa ilmaiseksi netissä? Luulisi sen olevan kaikkien etu.

Tänään olemme käyneet maksamassa pankissa varainsiirtoveron. Se pitää maksaa aina kun kiinteistö siirtyy toiselle omistajalle. Paikallinen käräjäoikeus antaa sitten kiinteistöön lainhuudon eli uusi omistaja merkitään kiinteistörekisteriin. Käräjäoikeus haluaa veron maksamisesta pankin antaman maksutositteen. Sille ei kelpaa maksuautomaatin tai käyttäjän itsensä tulostama nettipankkitosite. Siispä jonottamaan pankkiin.

Varainsiirtovero on neljä prosenttia kauppahinnasta. Se oli jaettu kahteen osaan, koska ostajinakin oli kaksi henkilöä eli pariskunta. Näin summa näyttää pienemmälle, vinoilee mies. Aivan niin kuin kahteen osaan on jaettu kiinteistöverokin, jota maksamme tästä Helsingin laidalla olevasta pienestä tontista ja talosta.

Saman tien menimme myös postiin. Onneksi lainhuutoa voi sentään hakea postin välityksellä. Käräjäoikeudelle olikin lähettävänä paksu kirje, jossa piti olla mukana alkuperäinen kauppakirja jäljennöksineen, tositteet maksetusta varainsiirtoverosta ja muita asiapapereita, jotka todistivat, että kunnalla on oikeus myydä kyseinen tontti.

Kiinteistörekisteriä tarvitaan, jotta tiedetään, mikä maapläntti kuuluu kenellekin. Lainhuudatuksen yhteydessä tapahtuu tontin lohkominen. Kunta myi meille määräalan aikoinaan hankkimastaan isommasta kiinteistöstä ja vaikka tulevan tontin rajat on jo merkitty maastoon, virallinen lohkominen tapahtuu vasta nyt. Kustannukset jäävät ostajalle, siis meille.

Rimakauhua

Mitä enemmän eteen alkaa tulla konkreettisia tonttiin tai rakentamiseen liittyviä asioita, sitä selkeämmin alkaa ymmärtää mihin on ryhtymässä.

Ystävä lähettää netissä adventtitoivotuksen ja kysyy, mitä kuuluu. Vastaan että olemme nyt virallisesti eteläsavolaisen tontin omistajia. Paikka on tuntien ajomatkan päästä Helsingistä ja tarkoitus on muuttaa sinne kun mies pääsee eläkkeelle.

-Voi voi, kaikki muuttavat maalle eläkkeelle juuri silloin, kun heitä olisi aikaa tavata, vastaa ystävä.

On marraskuun pimeys ja mietin, miten yksinäistä mahtaakaan olla keskellä metsää, vaikka lähistöllä olisikin pikkuinen kylä. Tekee mieli parahtaa että ei me oikeasti mihinkään lähdetä!

Ihmisessä on usein monta toivetta ja tarvetta päällekkäin. Kauan, kauan olen halunnut pois pääkaupunkiseudun ilmansaasteesta ja metelistä. Kuusia ja mäntyjä on ikävä.

Täällä käytän julkisia liikennevälineitä ja istun usein lähijunassa. Minusta tunnelma on siellä ankea, en esimerkiksi ymmärrä miksi puhuminen vieraan kanssa aiheuttaa kummastuneita katseita. Junassa kuuluu vain kännykkäpuheluiden kailotus. Kun katson näitä lähijunan ihmisiä, he näyttävät minusta uupuneilta ja kuluneilta, ilottomilta. Haluaisin tietää, moniko on täällä vapaaehtoisesti, vain työn tai lastenlasten sitomana.

Toisella ystävällä on kesämökki satojen kilometrien päässä pääkaupunkiseudulta. Hänelle todetaan aina silloin tällöin, että on sulaa hulluutta ylläpitää kesäpaikkaa kun sitä voi käyttää vain muutaman viikon koko vuodessa.

-Miten niin hulluutta? Kun kesäpaikka on joka päivä sydämessä, ystävä sanoo. –Jokaisena työpäivänä ikävöin sinne pääsemisestä.

Emme usko olevamme niin eteviä että osaisimme piirtää varsinaisia pohjapiirustuksia. Vanhan talon remontin pohjalta kokemusta on kertynyt kuitenkin sen verran, että haluamme tehdä itse ehdotukset alustaviksi pohjapiirustuksiksi.

Ne on nyt lähetetty kahdelle hirsiyrittäjälle sekä rakennusinsinöörille.

Kieli keskellä suuta olimme siis piirtäneet vaihtoehtoja muutaman viikon ajan. Netistä olimme vilkuilleet hirsiyrittäjien pohjavaihtoehtoja. Meillä oli kuitenkin aivan omia erikoistoivomuksia.

Louhikkoinen tontti asettaa omat reunaehtonsa. Sitten meillä on muutama lisätoive. Haluamme. että olohuoneesta näkyy tontin kaunein osa, joka on pohjoispuolella tulevaa taloa. Sitten minä haluan pohjoisen ikkunan työhuoneeseeni maalaamistavarten.

Sitten on vielä ekovessatoive. Se vaatii kaksi kerrosta, ns. makkiosaston alleen, toisin sanoenkaksi wc-tilaa on siis rakennettava päällekkäin.

Ehkä tärkein toive on kuitenkin se, että takka ja puuhella sijaitsevat keskellä taloa niin että ne lämmittävät mahdollisimman laajaa tilaa. Ja että samalla kohdalla kellarissa olisi sauna, jolloin siihen saisi puukiukaan.

Nämä ehdot mielessämme olemme kääntäneet ja vääntäneet piirustuksia. Miten pitkän tilan vaatii portaikko? Miten lähelle portaikon ylätasannetta ovi voi avautua?

Lapset eivät ole ihmeemmin kommentoineet rakentamisintoamme. Heitä mietityttää, mahtaisimmeko viihtyä kaukana maaseudulla kolmenkymmenen pääkaupunkiseudulla asutun vuoden jälkeen. Tyttären poikaystävän espanjalaiset sukulaiset sen sijaan ovat ihmeissään. Heidän mielestään nykyinen asuinpaikkamme Helsingin kaukaisella rajalla on aivan silkkaa maaseutua ja sitä se ehkä onkin Valencian suurkaupunkiin verrattuna.

Jossain vaiheessa suunnittelua talo näytti rumalle ja pitkälle pötkylälle. Päätimme, että pitkän sivun keskelle täytyy tulla lyhyt erkkeri pituusvaikutusta vähentämään. Mies tokaisi. että tämä on sitten kymppitonni kustannuksia lisää.

Takaraivossa on myös ajatus, että talossa pitää pystyä liikkumaan myös vanhana ja liikuntaesteisenä. Se tarkoittaa leveitä ovia tärkeimpiin huoneisiin, tilaa keittiöön ja varautumista jonkinlaisen hissin rakentamiseen myöhemmin.

Kaikista näistä syistä meitä alkaa tosissaan jännittää nykyisen talomme myyminen ja kokonaisbudjetti.

Luonteemme törmäävät tässä suunnitteluvaiheessa ymmärrettävästi toisiinsa. Toinen on reipas tekijä ja toinen perfektionistinen pelkääjä.

Kun minä vielä haluaisin lainata lisää kirjoja kirjastostaja kerätä aineistoa (joihin en sitten kuitenkaan jaksa oikein riittävästi perehtyä) mies suurin piirtein on jo menossa rakentamaan.

Uuden tiedon määrä on valtava ja jo sen tajuaminen väsyttää. Rakentaminen, ekorakentaminen ja hirsirakentaminen ovat kehittyneet viimeisten vuosikymmenien aikana. Mutta onneksi enää pelkkä energiasäästö ei ratkaise kaikkea vaan nyt jo osataan arvostaa mm. terveellistä hengitysilmaa.

Miten kalliita vuokrat pääkaupunkiseudulla ovatkaan!Oman ikivanhan talomme laina on onneksi jo maksettu. Olisi selkeää myydä se. Silloin emme tarvitsisi lainaa. Mutta jossainhan vielä on asuttava miehen jäljelle olevat työvuodet.

Pienen pienetkin vuokra-asunnot maksavat kuukaudessa saman verran kuin ovat nykyisen talomme asumiskulut.

Siis lainaa anomaan. Onneksi meillä oli mahdollisuus käyttää nykyistä asuntoamme lainan vakuutena. Lainan maksaisimme pois, kun mies jäisi eläkkeelle ja voisimme muuttaa uuteen taloon.

Saimme lainatarjouksen ”kotipankistamme”. Kun suhtautuminen oli meistä vähän nihkeää, päätimme pyytää kilpailevan tarjouksen.

Toisen pankin nuori naisvirkailija oli napakka.Huomasin, että hän selvästikin odotti lasta.

– Kustannusarvionne, hän pyysi.

Olimme miettineet sitä uudestaan edellisenä iltana. Se tuntui toivottoman vaikealta. Netistä löytyi kyllä kustannuslaskureita. Meistä summat olivat päätähuimaavia. Ajattelimme, että meillä on aikaa rakentamiseen, emme suostuisi suin päin ylihinnoitteluun.

Me emme olleet koskaan rakentaneet uutta taloa. Kylläkin korjanneet vuosikymmeniä vanhaa, joten melko realistinen käsitys rakentamisen kustannuksista meillä toki oli. Mies oli tehnyt lähes kaiken mahdollisen itse eikä ollut koskaan suostunut maksamaan ylihintoja. Mutta niinpä mikään meillä ei ollut ihan viimeisen päälle viilattua.

Virkailija kysyi seuraavaksi rakennuksen pinta-alaa. Sen sanottuamme hän totesi, että heillä lainan tarve lasketaan kertomalla neliömäärä 1600 eurolla. Hän suoritti yksinkertaisen laskutoimituksen. Summa oli huikea.

Mies selitti, että rakentaminen maaseudulla ei ole niin ylikuumentunutta kuin pääkaupunkiseudulla. Täällä meille ei tulisi mieleenkään ryhtyä rakentamaan.

Mikään ei tuntunut vakuuttavan virkailijaa.

– Pienempää lainaa ei siis saa? Mies kysyi.

– Tietenkin te voitte nostaa aina vain tarvitsemanne määrän, virkailija rauhoitteli.

Sitten käytiin läpi lyhyessä ajassa varallisuutemme koko kuva. Siinä istuessani mietin, että tämähän olisi hyvä tehdä jokaiselle vaikka kolmen vuoden välein. Yhtä lyhyin ja tiukoin lausein.

Meidän keskustelumme ei ollut osoitteleva, virkailija käyttäytyi miellyttävästi ja asiallisesti. Kun minun vuoroni oli kertoa nykyisistä vähäisistä tuloistani kerroin myös, että meillä on kolme aikuista lasta ja että olin hoitanut lapsia pitkään kotona. Silloin hänkin kertoi odottavansa kolmatta lastaan ja alkoi jopa kertoa jotakin oman perheensä taloprojektista. He tekevät kaiken mahdollisen itse ja näin kustannukset on saatu pysymään alle 1000 eurossa neliöltä. Se on siis mahdollista!

Kun saimme tietää tämän pankin lopullisen lainatarjouksen, huomasimme, että molemmat pankit olivat lähes tasoissa. Kilpailevan pankin marginaali oli alempi, mutta lainan kokonaiskustannuksissa ero tasoittui.

Marginaali? Mistä moinen termi? Miksi ei suoraan sanota että voittoprosentti?

Pieni ero kustannuksissa tuli siitä, mihin viitekorkoon laina sidotaan. Euribor on nyt kalliimpi kuin pankin oma viitekorko, muttamiten on tulevaisuudessa? Jos kaikki käy suunnitelmien mukaan, tarvitsemme lainaa vain rakennusajaksi, joten korolla ei lopulta ole suurta merkitystä.

Kunta halusi siis korvauksen puustosta, jos halusimme säilyttää sen. Mutta mikä olisi oikea korvaus puista? Pyysimme tontille mukaan tuttavaa, jolla oli kokemusta metsän arvioinnista. Hän valitteli, että erityisesti tukkien hinta oli nyt huipussaan ja puiden arvo saattaisi nousta jopa 12 000 euroon. Miten se on mahdollista kun minä omilla silmilläni näin lähinnä kalliota?

Käytyämme kunnan edustajien kanssa selvittämässä tontin rajapyykkejä ilmeni, että tonttiin kuuluu myös vähän nuorta metsää kallion alareunalla sekä vielä matalalle laskeutuva osa itäpuolella. Tuohonhan saisi omenapuita, ajattelin innoissani.

Sitten jäimme jännittämään metsähoitoyhdistyksen arviota. Olimme miehen kanssa sopineet että mikäli tontin hinnan lisäksi puista pitäisi pulittaa 15 000 euroa jättäisimme asian sikseen.

Mutta minä olin jo aivan väsynyt etsimään uusia tontteja. Ja sitä paitsi olin jo ehtinyt kiintyä tuohon erikoiseen, louhikkoiseen kalliotonttiin.

Meni viikko ja sitten insinööri soitti. Hänen ensiksi ilmoittamansa summa oli mielestäni liian suuri. Mutta insinööri lisäsi, että kunta vähentää tästä arviosta sen työn hinnan, mikä kunnalle koituisi, jos vaikeakulkuisella alueella teetettäisiin erillistä pientä metsänraivausta. Näin hinta lopulta jäi kohtuulliseksi.

Huokasimme helpotuksesta. Muutama viikko siitä olimme jo allekirjoittaneet kauppasopimuksen ja jäimme odottamaan kunnanhallituksen päätöstä kaupan hyväksymisestä.

Minua alkoi jännittää. Mitä jos tontti olisikin jo varattu jollekulle? Eiväthän netin tiedot aina olleet ajan tasalla.

Vasta takaisin ajaessamme olimme huomanneet kaupan lyhyen matkan päässä. Mikä mahtava asia! Sitten löytyi koulu, muutaman kilometrin päässä. Se oli sen merkki ettei kyläyhteisö voinut olla kokoaan hiipumassa. Tien varrella näkyi kauniita paikkoja ja järvenrantoja.

Oli minun vuoroni soittaa seuraavana aamuna kuntaan. Vastaava insinööri sanoi menevänsä tarkistamaan, onko tontti edelleen myynnissä.

Odottelin puhelimessa. Insinööri palasi ja totesi että tontti on edelleen vapaa mutta alkoi selittää tohkeana, että ensiksi kunta suorittaisi tontilla puuston arvioinnin ja harvennushakkuun. Tämä siksi, että kunnanhallituksessa oli valitettu, kun joskus tontti oli myyty niin halvalla, että ostaja sai hinnan heti takaisin kaatamalla tontilla olevat puut.

Huomasin ahdistuvani saman tien. ”Minun” ihania mäntyjäni ei saisi kaataa. Isot työkoneet eivät saisi mennä tuolle luonnontilaiselle kalliolle. Menisi pari sataa vuotta ennen kuin se olisi ennallaan!

– Mutta jos haluatte itse ostaa puut se on mahdollista. Metsänhoitoyhdistys arvioi puiden arvon ensiksi.

-Tottakai haluamme maksaa, sopersin.

Mutta paljonko meillä oli siihen varaa? Kaikkialla oli juttuja siitä miten taloprojekti maksaa ja että kaiken aikaa tulee yllättäviä lisäkuluja niin että lopputulosta ei kukaan voi tietää.

Pystyisimmekö kestämään tällaista stressiä?

Olimme saaneet hyvän syyn lähteä liikkeelle taloprojektin kanssa. Meillä oli nyt hirret tiedossa. Seuraavaksi tarvitsisimme tontin!

Tontteja olimme siis etsineet jo vuosia. Välillä etsimme pieniä kesämökkitontteja ja mummonmökkejä ja joskus pelkkiä metsäpalstoja. Koskaan hinta ja laatu eivät mielestämme olleet kohdanneet.

Vuosia oli nyt vierähtänyt sen verran että eläkevuodet olivat näköpiirissä. Tavoitteet alkoivat realisoitua sen ympärille. Uskalsimme katsoa koko elettyä elämää taaksepäin. Olimmeko oikeastaan koskaan ihan kokonaan kotiutuneet opiskeluvuosien pääkaupunkiin? Voisimmeko asuakin kokonaan jossakin muualla, vaikka maaseudulla. Silloin tarvitsisimmekin ympärivuotisesti asuttavan talon emmekä mitään kesämökkiä. Ja silloin myös tonttia ympäröivä alue olisi tärkeää. Löytäisimmekö elävän kyläyhteisön tai taajaman?

Sen olimme huomanneet että jotkut maaseutukunnat tarjosivat edullisia tontteja. Aloimme selata niitä netistä.
Ja tietysti selasimme myös miehen kotipaikkakunnan tonttitarjontaa. Minulla ei oikeastaan ollut kotipaikkaa, vanhempani olivat muuttaneet useita kertoja lapsuuteni aikana.

Tulostimme nämä eteläsavolaisen maaseutukunnan vapaat tontit ja vielä muutaman lähikunnan tontit. Hinnat olivat kohtuullisia. Ja sitten matkaan.

Nyt jo jännitti. Ymmärsimme, että taloprojekti oli nyt oikeasti starttaamassa. Pian mahdollisesti tutustuisimme tulevaan kotikuntaamme.

Yhden ainoa päivän aikana ehdimme katsastaa neljä tonttia. Netistä katsottaessa yksi niistä oli miehen mielestä ehdottomasti varteenotettavin. Kiertelimme aluksi tontin ympäristöä ja se vaikutti mukavalta. Mutta itse tontti oli lättänää pusikkoa. Tontin rasituksena oli lisäksi tie joka kulki toiselle tontille. Ajoimme tuon tien päähän: siellä, ihanalla järven rannalla, oli pysäköitynä rekka-autoja!

Emme todellakaan haluaisi vaihtaa Helsingin ilmansaasteita ja liikenneruuhkaa ihanan luonnonrauhan halkoviin rekka-autojen meteliin!

Yksi tonteista alkoi kiinnostaa. Se oli korkea kalliotontti metsän keskellä, mutta se antoi etelään ja suojasi pohjoistuulilta. Järvelle olisi kävelymatkan verran. Tontilla oli tasanteita ja korkeuseroja. Miten ihmeessä tähän osaisi rakentaa?

Muut tontit katsastettuamme palasimme vielä tuolle kalliotontille. Netistä tulostetussa kaaviossa näytti että koko tontti oli pelkkää kalliota. Unohtaisinko haaveet omenapuista?
Mutta alueella oli kiehtovaa kulkea kun silmä ei nähnyt kerralla koko aluetta vaan siellä täällä oli nyppylöitä ja isoja kiviä. Kalliolla kasvoi suhteellisen isoja mäntyjä ja kuusia, miten ne olivat pystyneet vastustamaan myrskyjä ja tuulia? Jossakin oli juurineen irronnut puu mistä näki ettei multakerros ollut kovin syvää. Mutta kiviä ja kalliota peittivät jäkälät ja puolukanvarvut ja kanervat. Ikään kuin koko tontti olisi valmiiksi jonkun maisemointitoimiston huolittelema. Ilma oli uskomattoman raikasta. Ennen kuin huomasimmekaan olimme myytyjä. Tähän paikkaan ei heti kyllästyisi.

Kaikki alkoi siitä kun isäni istutti kolmekymmentä vuotta sitten hybridihaapoja Etelä-Savossa sijaitsevalle metsätilalle. Puut ovat nyt kasvaneet hakkuukypsiksi ja olisivat menneet paperimassaksi.

Myrsky puuttui peliin. Pihassa kaatui iso haapa, jota varten paikalle kutsuttiin metsuri. Hän kertoi että tällaisistahan voisi rakentaa hirsitalon!

Isä innostui asiasta ja sanoi meille että hän lahjoittaisi haavat hirsitaloon, jos haluaisimme rakentaa.

Tässä blogissa kerron hirsitalohankkeemme edistymisestä.