Tänään olemme käyneet maksamassa pankissa varainsiirtoveron. Se pitää maksaa aina kun kiinteistö siirtyy toiselle omistajalle. Paikallinen käräjäoikeus antaa sitten kiinteistöön lainhuudon eli uusi omistaja merkitään kiinteistörekisteriin. Käräjäoikeus haluaa veron maksamisesta pankin antaman maksutositteen. Sille ei kelpaa maksuautomaatin tai käyttäjän itsensä tulostama nettipankkitosite. Siispä jonottamaan pankkiin.
Varainsiirtovero on neljä prosenttia kauppahinnasta. Se oli jaettu kahteen osaan, koska ostajinakin oli kaksi henkilöä eli pariskunta. Näin summa näyttää pienemmälle, vinoilee mies. Aivan niin kuin kahteen osaan on jaettu kiinteistöverokin, jota maksamme tästä Helsingin laidalla olevasta pienestä tontista ja talosta.
Saman tien menimme myös postiin. Onneksi lainhuutoa voi sentään hakea postin välityksellä. Käräjäoikeudelle olikin lähettävänä paksu kirje, jossa piti olla mukana alkuperäinen kauppakirja jäljennöksineen, tositteet maksetusta varainsiirtoverosta ja muita asiapapereita, jotka todistivat, että kunnalla on oikeus myydä kyseinen tontti.
Kiinteistörekisteriä tarvitaan, jotta tiedetään, mikä maapläntti kuuluu kenellekin. Lainhuudatuksen yhteydessä tapahtuu tontin lohkominen. Kunta myi meille määräalan aikoinaan hankkimastaan isommasta kiinteistöstä ja vaikka tulevan tontin rajat on jo merkitty maastoon, virallinen lohkominen tapahtuu vasta nyt. Kustannukset jäävät ostajalle, siis meille.
Rimakauhua
Mitä enemmän eteen alkaa tulla konkreettisia tonttiin tai rakentamiseen liittyviä asioita, sitä selkeämmin alkaa ymmärtää mihin on ryhtymässä.
Ystävä lähettää netissä adventtitoivotuksen ja kysyy, mitä kuuluu. Vastaan että olemme nyt virallisesti eteläsavolaisen tontin omistajia. Paikka on tuntien ajomatkan päästä Helsingistä ja tarkoitus on muuttaa sinne kun mies pääsee eläkkeelle.
-Voi voi, kaikki muuttavat maalle eläkkeelle juuri silloin, kun heitä olisi aikaa tavata, vastaa ystävä.
On marraskuun pimeys ja mietin, miten yksinäistä mahtaakaan olla keskellä metsää, vaikka lähistöllä olisikin pikkuinen kylä. Tekee mieli parahtaa että ei me oikeasti mihinkään lähdetä!
Ihmisessä on usein monta toivetta ja tarvetta päällekkäin. Kauan, kauan olen halunnut pois pääkaupunkiseudun ilmansaasteesta ja metelistä. Kuusia ja mäntyjä on ikävä.
Täällä käytän julkisia liikennevälineitä ja istun usein lähijunassa. Minusta tunnelma on siellä ankea, en esimerkiksi ymmärrä miksi puhuminen vieraan kanssa aiheuttaa kummastuneita katseita. Junassa kuuluu vain kännykkäpuheluiden kailotus. Kun katson näitä lähijunan ihmisiä, he näyttävät minusta uupuneilta ja kuluneilta, ilottomilta. Haluaisin tietää, moniko on täällä vapaaehtoisesti, vain työn tai lastenlasten sitomana.
Toisella ystävällä on kesämökki satojen kilometrien päässä pääkaupunkiseudulta. Hänelle todetaan aina silloin tällöin, että on sulaa hulluutta ylläpitää kesäpaikkaa kun sitä voi käyttää vain muutaman viikon koko vuodessa.
-Miten niin hulluutta? Kun kesäpaikka on joka päivä sydämessä, ystävä sanoo. –Jokaisena työpäivänä ikävöin sinne pääsemisestä.
Jätä kommentti so far
Jätä kommentti
Rakennamme hirsitalon haapapuusta 