Rakennamme hirsitalon haapapuusta

Olimme siis vihdoin tavanneet hirsiyrittäjän, jonka aikatauluihin haapahirsiprojektimme saattaisi sopia.

Oli hyvä merkki, että hän itse ehdotti heti haapaleimikon katsastamista.

Mies lähti taas matkaan ja tapasi yrittäjän leimikon ääressä.

Kyse on kesantopellosta, jolle metsäinsinööri-isäni oli 30 vuotta aikaisemmin saanut idean istuttaa nopeakasvuisia hybridihaapoja. Siihen aikaan ei hybridihaavoista vielä puhuttu. Niin kuin ei yleensäkään sellaisista isoista asioista, että Suomen metsät tulisivat saamaan kilpailijoita eteläisen pallonpuoliskon nopeakasvuisista puulajeista.

Oli hyvä päästä katsomaan puita asiantuntijan kanssa. Meitä oli jatkuvasti jännittänyt se, olisivatko ne sittenkään vielä riittävän paksuja ja riittäisivätkö ne tarpeisiimme. Olimme vasta hiljattain oppineet eräänlaisen peukalosääntöarvion: sataa neliötä kohden tarvitaan noin 1000 metriä hirttä. Isäni oli edellisenä kesänä mitannut ja laskenut runkoja: niitä oli vajaa 160. Niistä kolmasosa oli kuitenkin rinnankorkeudelta mitattuna halkaisijaltaan alle 30 cm.

Yrittäjä totesi ensiksikin, että harvoin näkee kokonaista haapaleimikkoa. Hän ei kuitenkaan halunnut arvioida puiden riittävyyttä. Mahdolliset lahovauriot kun saa selville vasta sitten kun puut on kaadettu. Ensimmäiseksi kesäksi ne jätetään oksineen ns. rasiin. Puut kaadetaan keväällä silmujen puhkeamisen aikaan. Silmut kasvavat kesän aikana lehdiksi kaadetuissakin rungoissa ja samalla vetävät kosteutta rungosta.

Haapa tarvitsee kuivumiseen jopa pari vuotta. Haapatukki, jonka myrsky oli kaatanut leimikon laidalle jo toista vuotta sitten oli kuoren alta vielä aivan tuore. Silti tukin tyvi oli halkeillut keskeltä. Tyvi oli siis kuivunut liian nopeasti. Kuivumista voi hidastaa käsittelemällä puiden sahatut päät ruokaöljyllä tai lateksimaalilla.

Paljonko hirttä kuluu

Kotona Helsingissä teimme karkean laskelman taloon tarvittavista hirsistä. Hyvässä lykyssä omat hirret riittäisivät. Olimme yrittäneet luonnostella pohjapiirustusta siten, että pisin seinä olisi korkeintaan 8,5 metrin mittainen.

Olimme oppineet, että vaikka hirsiseinän paksuus ei aivan täytä normeja, voidaan rakenteen lämpöarvoa nostaa lisäämällä eristystä kellariin, alapohjaan, yläpohjaan ja päätykolmioihin.

Hirsiyrittäjää kiinnosti, tuleeko taloon pitkänurkka vai tasanurkka. Pitkänurkka vie enemmän hirttä ja pitää ottaa laskelmassa huomioon.

Kyse on koko rakennuksen ilmeestä. Nämä tyyli- ja rakenneasiat ovat minulle vielä vaikeita. Netistä ja hirsirakentamisen oppaista olimme katselleet erilaisia vaihtoehtoja. Aluksi ajattelimme, että koska haapamme eivät ole aivan järeimmästä päästä, oli järkevintä päätyä pyöröhirteen ja perinteiseen pitkänurkkaan. Jos hirsi veistetään suoraksi eli pelkaksi, siitä tavallaan karsitaan hukkaan osa paksuutta.

Mutta kun siis hirren paksuutta voidaan kompensoida lisäeristyksillä, olemme uudestaan alkaneet kallistua pelkkahirteen. Sisäpuolelta suora pelkkahirsiseinä vaikuttaa selkeältä ja helpommalta sisustuksen kannalta. Silloin taloon voisi sopia myös lyhytnurkka.

Olin hirsitalomallistoja selaillessani huomannut miten keveiltä ja silti jämeriltä uudet palkkahirsiset ja lyhytnurkkaiset modernit hirsitalot näyttävät.

Kun syksyllä tulimme ensimmäisen kerran katsomaan tonttia netti-ilmoituksen perusteella, lähdimme tutkimaan sitä tiukan paju- ja leppärykelmän keskeltä. Huh huh, kuinka kukaan myy tällaista, ehdin ajatella.

Muutaman kymmenen metrin jälkeen avautui kallioita, mutta niitä näytti olevan loputtomasti, useissa kerroksissa. Miten tänne oikein voi rakentaa, mietin edelleen.

Mutta jotain kiinnostavaa kalliorykelmissä oli. Seuraavalla käyntikerralla aloimme jo miettiä mahdollisia rakennuspaikkoja. Valitsimme yhden, josta olisi mielestämme paras näköala. Tuo rakennuspaikka olisi ollut kahden kalliokielekkeen välissä.

–Jos tuohon rakennatte, se tietää kyllä aikamoista lisälaskua louhimisesta. Saatte varata siihen 20 000 euroa ylimääräistä, totesi meille eräs tuttava, joka oli tullut pyynnöstämme katsomaan paikkaa.

Meitä alkoi askarruttaa.

Kustannusten lisäksi meitä mietitytti se, että perustuksiin tihkuisi koko ajan vettä kallioista, jos talo rakennettaisiin syvälle niiden keskelle.

Ei mitään loivaa

Vielä tuossa vaiheessa olimme saaneet houkuteltua erään hirsiyrittäjänkin paikkaa katsomaan. Hän innostui jylhistä maisemista. Kyselimme hänen mielipidettään myös järkevästä tien paikasta.

– Jos talo on tällaisessa paikassa, ei tiekään voi olla loiva. Eihän se miltään näyttäisi, hän sanoi savolaiseen tapaan.

Hänen mukaansa tie kannattaisi rakentaa jyrkkään nousuun ylös mäkeä.

Ajatus tuntui houkuttelevalta. Mutta sitten ajattelimme, että meille merkitsee ehkä sittenkin enemmän käytännöllisyys kuin tien näyttävyys. Kiertäessämme tonttia huomasimme, että tien voisi yhtä hyvin rakentaa siitä pajupöheiköstä käsin, josta olimme tontille ensimmäisellä kerralla tulleet. Silloin tie tulisi suhteellisen tasaiseen maastoon. Emmekä joutuisi myöhemmin liukkailla jääkeleillä arvuuttelemaan josko auto pääsee ylös asti.

Aloimme myös pohtia sitä, että pitäisi ehkä sittenkin säilyttää tontin kauneimmat kohdat rakentamiselta ja sijoittaa talo alemmas. Sieltä löytyi tasanteen tapainen.

Tie on tehty

Nyt olemme jo niin pitkällä että tie on teetetty. Ja puut rakennuspaikalta kaadettu. Tämän toimenpiteen kun saa tehdä jo ennen rakennusluvan myöntämistäkin. Puut on jopa viety läheiselle sahalle.

Kaikesta tästä olemme iloisia ja kiitollisia.

Ja kas, nyt kalliorykelmä alkaa näyttää rakennuskelpoiselta tontilta. Tie ja puiden kaato ovat saaneet aikaan muotoa kaaoksen keskelle. Tätä muodonmuutosta on ollut jännittävää seurattavaa.

Nykyistä rakennuspaikkaa varten joudumme pyytämään räjäytysapua vain sen verran, että saamme sisäänkäynnin taloon yhden kalliokorokkeen yli.

Kun toukokuuhun osui kesäisiä viikonloppuja, olemme olleet tontilla, mies huussintekopuuhissa, minä keräämässä ja karsimassa isojen mäntyjen kaatamisesta syntyneitä oksia. Olemme nauttineet jokaisesta hetkestä.

Talvi oli masentavaa aikaa rakennusprojektimme kannalta. Mikään ei näyttänyt edistyvän. Olimme yrittäneet saada yhteyttä ehkä kaikkiaan kymmeneen hirsiyrittäjään, mutta nämä eivät vastanneet. Eivät sähköposteihin, eivät puheluihin.

Paljon meillä oli vielä opittavaa. Nyt kevään korvalla olemme jo hivenen viisaampia.

Ensinnäkin. Pitkälle syksyyn hirsiyrittäjillä on kiire. On saatava tehdyksi mahdollisimman paljon ennen varsinaisen jään ja lumen tuloa. Kun syksyn urakka on putkessa, hirsiyrittäjä pakenee lomalle ja sulkee kännykän.

Toiseksi: Etelä-Savossa on meneillään rakennusbuumi. Itsenäiselle hirsiyrittäjälle korkeasuhdanne on tavallaan vaikeaa: pitäisi ottaa vain sen verran töitä jotka kykenee saattamaan loppuun.

Kolmanneksi. Savo on kuin Suomen Espanja. Asiat etenevät niin että tutun tuttu suosittelee tutun tutulle. Jos et ole ennestään kenenkään tuttu, sinusta ei tiedä oletko lintu vai kala. On varminta jäädä tarkkailemaan tilannetta.

Niinpä olimme talven aikana miettineet muitakin mahdollisuuksia. Vaikka meillä oli mahdollisuus saada haapahirsiä isäni tontilta ja rakentaa hirsikehikko niistä, olimme jo alkaneet miettiä jopa mahdollisuutta siirtää jostakin vanhaa hirsikehikkoa uudelle tontille.

Olimmekin törmänneet yhteen vanhaan autioituneeseen hirsitaloon autoillessamme lähialueella. Pääsimme katsomaan taloa sisältäkin.

Mittailimme tuota taloa ja omaa rakennuspaikkaamme. Talo oli kapea ja matala mutta toisaalta pitkä, lähes 17 metriä. Se mahtuisi juuri ja juuri katsottuun kohtaan. Minä aloin innostua. Jospa tämä olisi helpompi ratkaisu. Se saattaisi tulla edullisemmaksikin. Talossa olisi myös ovia ja ikkunoita, joita voisimme rapsuttaa ja maalata. Siihenhän olimme tottuneet nykyisessäkin kodissa.

Sovimme vielä paikallisen rakennusyrittäjän kanssa käynnin hylätyllä hirsitalolle. Intomme loppui aika nopeasti sillä tämä yrittäjä totesi: Ei voisi vähempää kiinnostaa. Niin monesta kohtaa hirret olivat jo haperoituneet.

Mutta tällä tapaamisella oli toinen merkitys: Autiotalon pihalla selitimme rakennusyrittäjälle ongelmaamme. Sitä, ettemme olleet saaneet ketään hirsiyrittäjää lupautumaan projektiin.

Hän tiesi siltä seisomalta kaksi yrittäjää, joista meillä ei ollut tietoa. Saimme näiden yhteystiedot. Toinen hirsiveistäjistä jopa vastasi puheluun. Saimme sovittua tapaamisen seuraavaksi päiväksi.