Koko kesän vietimme tontilla. Asuimme vanhassa asuntoautossa ja raivasimme kiviä. Niitä oli jäänyt rakennusalueella tehdyistä räjäytyksistä. Ostimme käytetyn mönkijän. Sen vinssillä isotkin kivet liikahtelivat. Mies kiskoi niitä uuden mönkijätien pohjaksi.
Kivien raivaaminen tuntui kuitenkin näennäistoiminnalta. Varsinainen tavoitteemme oli saada yhteyksiä lähialueiden yrittäjiin ja päästä etenemään rakennuksen suunnittelussa. Mutta Etelä-Savon kesämökkibuumi jatkui, saimme vain epämääräisiä lupauksia. Katsotaan, soittakaa kuukauden päästä.
Loppukesästä otimme uudelleen yhteyttä paikalliseen rakennusinsinööriin. Hän oli luvannut, että jos emme syksyyn mennessä löydä suunnittelijaa, voimme yrittää kysyä häntä uudelleen.
Huokaisimme helpotuksesta kun hän lopulta lupautui tekemään piirustukset.
Olimme kesän kuluessa olleet yhteydessä muutamaan hirsiyrittäjään. Vain yksi heistä suostui tekemään tarjouksen. Hinta vaikutti meistä korkealta. Meille jäi myös vaikutelma, ettei hän lopulta ollut kovin kiinnostunut hankkeesta. Yrittäjiä saattoi arveluttaa myös haapa materiaalina. Siitä on omakotitalojen rakentamisessa vain vähän kokemusta. Mutta me emme enää voineet odottaa. Meidän lahjoitushaapamme olivat maanneet pitkin pituuttaan rasissa leimikkoalueella jo keväästä asti. Ja sitä paitsi haapa kiinnosti meitä edelleen. Meitä alkoi jo hermostuttaa.
Lopulta eräällä lähialueen hirsiyrittäjällä tuntui olevan saumaa talven 2010 työtilanteessa. Häntä kiinnosti myös haapapuu materiaalina. Veistotarjouksen saaminen oli nyt kiinni enää siitä, että saisimme pian lopulliset rakennuspiirustukset. Ja toisaalta siitä, että hirsiryittäjällä olisi aikaa paneutua piirustuksiin ja tehdä niiden pohjalta tarjous.
Haapojen käyttö hirsimateriaalina vaatii kärsivällisyyttä. Puiden on saatava kuivaa parisen vuotta ja osan siitä valmiiksi pätkittynä ja sahattuina taapelissa. Runkojen sahausta ei kuitenkaan voi suorittaa jos ei tiedä, minkä pituisia pätkiä tarvitaan. Täytyy siis olla valmiina tiedot seinien pituuksista, ikkunoiden kooista ja paikoista jne.
Omat alustavat rakennuspiirustukset olimme tehneet jo kesän aikana. Asuntoautossa ehdimme rakennella pahvista pienoismalliakin.
Kesän lopussa, ennen lähtöämme tontilta, ehdimme tavata samassa palaverissa molemmat yrittäjät, rakennusinsinöörin ja hirsiyrittäjän. Se tuntui hyvältä.
Syksyn aikana sitten rakennusinsinööri piirsi suunnitelmat puhtaaksi. Saimme ne muutamaan kertaan sähköpostilla katsottavaksi. Pieniä muutoksia tehtiin. Seinät mitoitettiin betoniharkkojen koon mukaisiksi ja tekniselle tilalle raivattiin lisää tilaa autotalliin.
Marraskuun alussa jätimme rakennuslupahakemuksen kuntaan. Papereista puuttui vielä energiatodistus, mutta sekin syntyi LVI-suunnittelijan ja pääsuunnittelijan yhteistyönä.
Rakennuslupa tuli postissa joulukuun puolivälissä. Tuntui epätodelliselta pitää leimattuja piirustuksia vihdoin käsissään. Hanke oli nyt edennyt haaveista käytännön toteutukseen. Koko edellinen kevät ja kesä olivat kuluneet epävarmuudessa, löydämmekö sopivia yhteistyökumppaneita.
Hirsiyrittäjä laati lopullisten piirustusten pohjalta apteeraustaulukon, jonka mukaan haaparungot katkotaan sopivan mittaisiksi. Silloin oltiin jo joulukuussa. Sen valmistuttua mies soitti heti metsurille, jonka kanssa oli alustavasti sovittu runkojen karsimisesta ja katkomisesta. Puhelu tulikin oikeaan aikaan, hänen edellinen työtehtävänsä oli juuri päättynyt. Leudosta syksystä johtuen maa oli lähes lumeton, joten puut oli helppo korjata. Pelkästään käsivoimin se ei kuitenkaan sujunut, vaan avuksi tarvittiin naapurin traktori vinsseineen.
Vielä ennen joulua meillä oli sekä rakennusluvat että hirret katkottuina ja koottuina autotien varteen vietäväksi hirsiyrittäjän veistopaikalle. Se oli oikea joululahja.
Alustavan arvion mukaan leimikosta lähti riittävän järeää eli latvaläpimitaltaan vähintään 25 senttimetrin paksuista tukkia juuri ja juuri taloon tarvittava määrä. Sen lisäksi ohuempia tukkeja oli rekka-autokuormallinen. Ne on tarkoitus sahauttaa keväällä ja käyttää mm. sisustusmateriaalina. Olimme lukeneet, että haapalautaa voisi käyttää jopa lattiamateriaalina, jos se lämpökäsitellään ensin. Siihen aiheeseen palataan myöhemmin.
Olimme siis vihdoin tavanneet hirsiyrittäjän, jonka aikatauluihin haapahirsiprojektimme saattaisi sopia.
Oli hyvä merkki, että hän itse ehdotti heti haapaleimikon katsastamista.
Mies lähti taas matkaan ja tapasi yrittäjän leimikon ääressä.
Kyse on kesantopellosta, jolle metsäinsinööri-isäni oli 30 vuotta aikaisemmin saanut idean istuttaa nopeakasvuisia hybridihaapoja. Siihen aikaan ei hybridihaavoista vielä puhuttu. Niin kuin ei yleensäkään sellaisista isoista asioista, että Suomen metsät tulisivat saamaan kilpailijoita eteläisen pallonpuoliskon nopeakasvuisista puulajeista.
Oli hyvä päästä katsomaan puita asiantuntijan kanssa. Meitä oli jatkuvasti jännittänyt se, olisivatko ne sittenkään vielä riittävän paksuja ja riittäisivätkö ne tarpeisiimme. Olimme vasta hiljattain oppineet eräänlaisen peukalosääntöarvion: sataa neliötä kohden tarvitaan noin 1000 metriä hirttä. Isäni oli edellisenä kesänä mitannut ja laskenut runkoja: niitä oli vajaa 160. Niistä kolmasosa oli kuitenkin rinnankorkeudelta mitattuna halkaisijaltaan alle 30 cm.
Yrittäjä totesi ensiksikin, että harvoin näkee kokonaista haapaleimikkoa. Hän ei kuitenkaan halunnut arvioida puiden riittävyyttä. Mahdolliset lahovauriot kun saa selville vasta sitten kun puut on kaadettu. Ensimmäiseksi kesäksi ne jätetään oksineen ns. rasiin. Puut kaadetaan keväällä silmujen puhkeamisen aikaan. Silmut kasvavat kesän aikana lehdiksi kaadetuissakin rungoissa ja samalla vetävät kosteutta rungosta.
Haapa tarvitsee kuivumiseen jopa pari vuotta. Haapatukki, jonka myrsky oli kaatanut leimikon laidalle jo toista vuotta sitten oli kuoren alta vielä aivan tuore. Silti tukin tyvi oli halkeillut keskeltä. Tyvi oli siis kuivunut liian nopeasti. Kuivumista voi hidastaa käsittelemällä puiden sahatut päät ruokaöljyllä tai lateksimaalilla.
Paljonko hirttä kuluu
Kotona Helsingissä teimme karkean laskelman taloon tarvittavista hirsistä. Hyvässä lykyssä omat hirret riittäisivät. Olimme yrittäneet luonnostella pohjapiirustusta siten, että pisin seinä olisi korkeintaan 8,5 metrin mittainen.
Olimme oppineet, että vaikka hirsiseinän paksuus ei aivan täytä normeja, voidaan rakenteen lämpöarvoa nostaa lisäämällä eristystä kellariin, alapohjaan, yläpohjaan ja päätykolmioihin.
Hirsiyrittäjää kiinnosti, tuleeko taloon pitkänurkka vai tasanurkka. Pitkänurkka vie enemmän hirttä ja pitää ottaa laskelmassa huomioon.
Kyse on koko rakennuksen ilmeestä. Nämä tyyli- ja rakenneasiat ovat minulle vielä vaikeita. Netistä ja hirsirakentamisen oppaista olimme katselleet erilaisia vaihtoehtoja. Aluksi ajattelimme, että koska haapamme eivät ole aivan järeimmästä päästä, oli järkevintä päätyä pyöröhirteen ja perinteiseen pitkänurkkaan. Jos hirsi veistetään suoraksi eli pelkaksi, siitä tavallaan karsitaan hukkaan osa paksuutta.
Mutta kun siis hirren paksuutta voidaan kompensoida lisäeristyksillä, olemme uudestaan alkaneet kallistua pelkkahirteen. Sisäpuolelta suora pelkkahirsiseinä vaikuttaa selkeältä ja helpommalta sisustuksen kannalta. Silloin taloon voisi sopia myös lyhytnurkka.
Olin hirsitalomallistoja selaillessani huomannut miten keveiltä ja silti jämeriltä uudet palkkahirsiset ja lyhytnurkkaiset modernit hirsitalot näyttävät.
Kun syksyllä tulimme ensimmäisen kerran katsomaan tonttia netti-ilmoituksen perusteella, lähdimme tutkimaan sitä tiukan paju- ja leppärykelmän keskeltä. Huh huh, kuinka kukaan myy tällaista, ehdin ajatella.
Muutaman kymmenen metrin jälkeen avautui kallioita, mutta niitä näytti olevan loputtomasti, useissa kerroksissa. Miten tänne oikein voi rakentaa, mietin edelleen.
Mutta jotain kiinnostavaa kalliorykelmissä oli. Seuraavalla käyntikerralla aloimme jo miettiä mahdollisia rakennuspaikkoja. Valitsimme yhden, josta olisi mielestämme paras näköala. Tuo rakennuspaikka olisi ollut kahden kalliokielekkeen välissä.
–Jos tuohon rakennatte, se tietää kyllä aikamoista lisälaskua louhimisesta. Saatte varata siihen 20 000 euroa ylimääräistä, totesi meille eräs tuttava, joka oli tullut pyynnöstämme katsomaan paikkaa.
Meitä alkoi askarruttaa.
Kustannusten lisäksi meitä mietitytti se, että perustuksiin tihkuisi koko ajan vettä kallioista, jos talo rakennettaisiin syvälle niiden keskelle.
Ei mitään loivaa
Vielä tuossa vaiheessa olimme saaneet houkuteltua erään hirsiyrittäjänkin paikkaa katsomaan. Hän innostui jylhistä maisemista. Kyselimme hänen mielipidettään myös järkevästä tien paikasta.
– Jos talo on tällaisessa paikassa, ei tiekään voi olla loiva. Eihän se miltään näyttäisi, hän sanoi savolaiseen tapaan.
Hänen mukaansa tie kannattaisi rakentaa jyrkkään nousuun ylös mäkeä.
Ajatus tuntui houkuttelevalta. Mutta sitten ajattelimme, että meille merkitsee ehkä sittenkin enemmän käytännöllisyys kuin tien näyttävyys. Kiertäessämme tonttia huomasimme, että tien voisi yhtä hyvin rakentaa siitä pajupöheiköstä käsin, josta olimme tontille ensimmäisellä kerralla tulleet. Silloin tie tulisi suhteellisen tasaiseen maastoon. Emmekä joutuisi myöhemmin liukkailla jääkeleillä arvuuttelemaan josko auto pääsee ylös asti.
Aloimme myös pohtia sitä, että pitäisi ehkä sittenkin säilyttää tontin kauneimmat kohdat rakentamiselta ja sijoittaa talo alemmas. Sieltä löytyi tasanteen tapainen.
Tie on tehty
Nyt olemme jo niin pitkällä että tie on teetetty. Ja puut rakennuspaikalta kaadettu. Tämän toimenpiteen kun saa tehdä jo ennen rakennusluvan myöntämistäkin. Puut on jopa viety läheiselle sahalle.
Kaikesta tästä olemme iloisia ja kiitollisia.
Ja kas, nyt kalliorykelmä alkaa näyttää rakennuskelpoiselta tontilta. Tie ja puiden kaato ovat saaneet aikaan muotoa kaaoksen keskelle. Tätä muodonmuutosta on ollut jännittävää seurattavaa.
Nykyistä rakennuspaikkaa varten joudumme pyytämään räjäytysapua vain sen verran, että saamme sisäänkäynnin taloon yhden kalliokorokkeen yli.
Kun toukokuuhun osui kesäisiä viikonloppuja, olemme olleet tontilla, mies huussintekopuuhissa, minä keräämässä ja karsimassa isojen mäntyjen kaatamisesta syntyneitä oksia. Olemme nauttineet jokaisesta hetkestä.
Talvi oli masentavaa aikaa rakennusprojektimme kannalta. Mikään ei näyttänyt edistyvän. Olimme yrittäneet saada yhteyttä ehkä kaikkiaan kymmeneen hirsiyrittäjään, mutta nämä eivät vastanneet. Eivät sähköposteihin, eivät puheluihin.
Paljon meillä oli vielä opittavaa. Nyt kevään korvalla olemme jo hivenen viisaampia.
Ensinnäkin. Pitkälle syksyyn hirsiyrittäjillä on kiire. On saatava tehdyksi mahdollisimman paljon ennen varsinaisen jään ja lumen tuloa. Kun syksyn urakka on putkessa, hirsiyrittäjä pakenee lomalle ja sulkee kännykän.
Toiseksi: Etelä-Savossa on meneillään rakennusbuumi. Itsenäiselle hirsiyrittäjälle korkeasuhdanne on tavallaan vaikeaa: pitäisi ottaa vain sen verran töitä jotka kykenee saattamaan loppuun.
Kolmanneksi. Savo on kuin Suomen Espanja. Asiat etenevät niin että tutun tuttu suosittelee tutun tutulle. Jos et ole ennestään kenenkään tuttu, sinusta ei tiedä oletko lintu vai kala. On varminta jäädä tarkkailemaan tilannetta.
Niinpä olimme talven aikana miettineet muitakin mahdollisuuksia. Vaikka meillä oli mahdollisuus saada haapahirsiä isäni tontilta ja rakentaa hirsikehikko niistä, olimme jo alkaneet miettiä jopa mahdollisuutta siirtää jostakin vanhaa hirsikehikkoa uudelle tontille.
Olimmekin törmänneet yhteen vanhaan autioituneeseen hirsitaloon autoillessamme lähialueella. Pääsimme katsomaan taloa sisältäkin.
Mittailimme tuota taloa ja omaa rakennuspaikkaamme. Talo oli kapea ja matala mutta toisaalta pitkä, lähes 17 metriä. Se mahtuisi juuri ja juuri katsottuun kohtaan. Minä aloin innostua. Jospa tämä olisi helpompi ratkaisu. Se saattaisi tulla edullisemmaksikin. Talossa olisi myös ovia ja ikkunoita, joita voisimme rapsuttaa ja maalata. Siihenhän olimme tottuneet nykyisessäkin kodissa.
Sovimme vielä paikallisen rakennusyrittäjän kanssa käynnin hylätyllä hirsitalolle. Intomme loppui aika nopeasti sillä tämä yrittäjä totesi: Ei voisi vähempää kiinnostaa. Niin monesta kohtaa hirret olivat jo haperoituneet.
Mutta tällä tapaamisella oli toinen merkitys: Autiotalon pihalla selitimme rakennusyrittäjälle ongelmaamme. Sitä, ettemme olleet saaneet ketään hirsiyrittäjää lupautumaan projektiin.
Hän tiesi siltä seisomalta kaksi yrittäjää, joista meillä ei ollut tietoa. Saimme näiden yhteystiedot. Toinen hirsiveistäjistä jopa vastasi puheluun. Saimme sovittua tapaamisen seuraavaksi päiväksi.
Olimme saanet vihiä, että muutaman kilometrin päässä tontiltamme asuu miehen kaukaisia sukulaisia. Päätimme uskaltaa yllätysvierailulle.
Maatalon vanha isäntä ja emäntä olivat paikalla ja ottivat meidät lämpimästi vastaan. Emäntä osoittautui varsinaiseksi käsityötaituriksi. Isäntä taas on kerännyt museon verran vanhoja maatalon esineitä ja tehnyt sukuselvityksiä. Koko ikänsä, yli 80 vuotta, he ovat asuneet muutaman kilometrin säteellä nykyisestä asuinpaikastaan, täällä, täydessä maaseudun rauhassa, vaarojen ja järvien keskellä. He tunsivat kaikki kylän asukkaat ja osasivat kertoa keneltä voisimme kysyä apua tien raivaamiseen.
Seuraavaksi lähdimmekin etsimään tätä kaivuriyrittäjää. Hän sattui joulun välipäivinä olemaan paikalla ja oli heti valmis jopa lähtemää kanssamme tontille. Saimme häneltä arvokkaan vihjeen. Kun mietimme sähköjohtojen vetämistä, hän muistutti että sähkölaitos taitaakin olla vuoden alusta nostamassa hintoja ja kaivoi meille saman tien puhelinnumeron. Soitimme ja saimme alustavan sopimuksen vanhaan hintaan.
Parin päivän päästä sopimus olisi maksanut neljäsataa euroa enemmän!
Mutta uuden sähköliittymän hinta aiheutti kyllä pohdittavaa kotimatkalle. Liittymän hinta oli kokonaista 2800 euroa vaikka sähkömuuntaja olikin aivan tontin kulmalla. Tuolla hinnalla saisi hankituksi jonkinmoisen tuulivoimalan ja energiaa varaavan akun. Kesäaikana virtaa saisi aurinkopaneeleista. Varavoimaksi voisi hankkia bensiinikäyttöisen sähköaggregaatin, jotka eivät montaa sataa maksa. Miten kiehtovaa olisikaan, jos voisi olla omavarainen sähkön suhteen. Emme varmaankaan ole ainoita suomalaisia, jotka sitä juuri nyt pohtivat.
Kotona netistä vaihtoehtoja etsimään
Ongelma numero yksi: Rakennusaikana työmaalla tarvitaan sähköä erilaisiin työkoneisiin ja sitä ei voi jättää tuuliolosuhteiden varaan.
Ongelma numero kaksi: Muutaman tonnin hintaisen tuulivoimalan antama energia riittäisi lähinnä valaistukseen. Mehän halusimme joka tapauksessa lämmitystä varten maalämpöpumpun, ja tämä taas käyttää kolmivaihesähköä. Se edellyttää sähköverkkoa tai tosi järeää ja kallista tuulivoimalaa.
Ongelma numero kolme: Myös jääkaappi ja pakastin käyttävät vaihtovirtasähköä mitä ei pienestä tuuligeneraattorista saisi. Vaikka meillä olisi hyvä maakellari, tuskin tulisimme toimeen ilman pakastinta. Kaasukäyttöisiä jääkaappeja kyllä on, mutta onko edes olemassa kaasulla toimivaa pakastinta ja miten kallis sellainen olisi?
Päätimme siis allekirjoittaa sähkösopimuksen mutta hankkia myös maalämpöpumpun, jonka ansiosta sähkölaskumme todennäköisesti laskisi jopa neljä viidennestä. Jos sähkön hinta jatkaa nousuaan, tuulivoimala voi vielä tulla ajankohtaiseksi.
___
Muutaman päivän päästä posti toi sähköyhtiön liittymissopimuksen ja sen mukana myös uuden hinnaston. Siitä kävi ilmi että sähkön hinta nousee viidenneksellä vuoden alusta.
Puuston raivaaminen tulevan tien kohdalta oli jäänyt edelliseltä kerralla kesken. Pimeä kun lankesi silloin jo iltapäivällä puolen neljän aikaan.
Nyt olimme pakanneet tavarat valmiiksi jo edellisenä päivänä ja olimme perillä aikaisin. Matkalla olimme hankkineet uuden moottorisahan.
Työkoneen hankinta se vasta vaikeaa onkin. Pitäisi jo etukäteen tietää käyttötarve ja sitten määritellä miten järeän vaihtoehdon hankkii. Ja jos ei ole hankkinut sitä järeintä, olisi tyydyttävä nytkyttämään pienemmällä härvelillä. Ja jättämään isot työt ammattimiehille. Tästä saisimme nyt oppitunnin.
Joulukuun lopun sää oli poikkeuksellisen leuto. Koko matkan etelästä Etelä-Savoon auton lämpömittari näytti ulkolämpötilan olevan muutaman asteen plussalla. Eikä edes satanut.
Kun pääsimme perille mies alkoi tehokkaasti jatkaa pienten haapojen kaatamista. Minä raahasin runkoja kasoihin.
Keskelle tulevaa tietä jäi lopulta vain kookas koivu. Tiesin että oli turha sanoa että se kannattaisi jättää metsurin hommiksi.
Mies teki kiilan koivun sille puolelle, mille halusi puun kaatuvan ja alkoi sitten sahata moottorisahalla vastakkaiselta puolelta. Sahaamista riitti. Mies ähelsi valkoisen savupilven ja suihkuavan sahanpurun keskellä. Minä pelkäsin ja rukoilin mielessäni. Kädessäni oli pitkä keppi, jolla minun oli tarkoitus työntää puuta kaatumissuuntaan.
Lopulta saha jäi jumiin sahausuraan. Sen teho ei yksinkertaisesti riittänyt. Mies haki puukkosahan ja alkoi sahata vastakkaiselta puolelta lovea paksummaksi. Välillä hän yritti kaikin voimin kammeta puuta vänkäraudalla toiselta puolelta, siis varsinaisesta sahausurasta. Silloin aloin todella pelätä. Näytti siltä kuin mies painisi koivun kanssa.
Loppujen lopuksi puu kuitenkin kaatui kauniisti raivatulle uralle. Onneksi se kaatui hitaasti, sillä suunta oli täsmälleen päinvastainen kuin olimme tarkoittaneet.Runko oli niin pitkä, että latva lähes hipaisi päätielle jätettyä autoamme. Miten valtavan vaikeaa on arvioida puun pituutta alhaalta käsinJa miten hirveä massa sillä oli.
Istuimme puun rungolle levähtämään. Yritin käyttää tilannetta hyväkseni saadakseni mieheltä lupauksen, että loput isot raivattavat puut jätettäisiin suosiolla ammattimiehelle.
Olin niin kiitollinen siitä, että mies oli ehjä. Mies taas ilmaisi ilonsa siitä, että moottorisaha oli ehjä.
Olimme jo päättäneet tien paikan, sen kohdan mistä tie kulkisi tontin läpi talolle. Luonteva paikka olisi siinä, missä tonttimme toinen sivu rajoittui muutaman naapurin perustamaan yksityistiehen.
Ensimmäinen toimenpide tontilla oli alkaa raivata tuota tien paikkaa. Mies soitti paikalliseen Metsänhoitoyhdistykseen kysyäkseen saako tontin omistaja kaataa puita ilman erillislupaa tulevan tien paikalta ja tulevalta rakennuspaikalta. Saa toki. Puhelinsoitto Metsänhoitoyhdistykseen osui hyvään aikaan. Sillä muistettiin tonttimme ja sekin, että sen etelälaidalla kasvaa harventamista kaipaavaa nuorta kuusikkoa.
Saimme tietää, että heti alkukeväästä Metsänhoitoyhdistys teettäisi lähialueella metsätöitä ja voisi hoitaa pienen kuusikon harvennuksen saman tien. Työstä ei tulisi meille kustannuksia, päin vastoin saisimme myyntituloa.
Niin suuntasimme taas Etelä-Juvalle. Kun pääsimme perille puolen kolmen aikaan, oli jo hämärää. Olihan vuoden pimein ajanjakso.
Mutta mikään ei pidätellyt miestä, joka käynnisti vanhan moottorisahan tuossa tuokiossa. Ohuet haavat alkoivat ryskyen laota maahan. Onneksi olimme ostaneet matkalta rautakaupasta myös hyvän vesurin. Sillä oksat kilahtivat kevyesti irti. Minun tehtäväkseni jäi vedellä runkoja sivummalle kasoihin.
Mutta pian tuli pilkkopimeä ja työ oli pakko keskeyttää. Kun palasimme autollemme, pysähtyi kohdallemme toinen auto. Ikkunasta katseli nainen meitä kysyvän näköisenä. Näin tapasimme lähinaapurimme ensimmäistä kertaa. Häneltä saimme tietää tärkeitä asioita kuten sen, ettei alueella ollut vesiosuuskuntaa. Naapurilla oli itsellään kaksi rengaskaivoa, josta toinen kuivui usein kesällä ja toisen vesi oli rautapitoinen. Muita ongelmia kaivovedessä ei ollut. Kukaan lähinaapureistamme ei kuulema kuitenkaan ollut tutkittanut kaivovesiään. Sitä, mahtoiko alueen kaivovesissä olla radonongelmaa, emme siis voineet tietää.
Ennen kun olimme saaneet tavarat autoon, tapasimme vielä vähän toisella kymmenellä olevan pojan, joka oli tulossa koulusta kotiin reppu olallaan. Tervehdimme ja kerroimme olevamme uusia naapureita.
-Tervetulloo vuan sitten, poika sanoi mukavasti.
Olemme tilanneet tulevan asuinpaikkamme paikallislehden. Se tulee tietysti luettua pikkuilmoituksia myöten. Äärimmäisen kiinnostavia asioita ovat esimerkiksi jutut koulupiirien tulevaisuudennäkymistä. Tai kunnanvaltuuston hyväksymästä budjetista.
Tällä kertaa huomasin lehdessä pienen ilmoituksen radontalkoista. Ilmoituksessa tarjottiin omakotiasukkaille radonselvitystä alennettuun hintaan.
Soitin ilmoituksessa annettuun puhelinnumeroon ja kysyin miten uudisrakentaja voisi varautua radonin varalle. Sain ystävällisen ja asiallisen vastauksen ja lopuksi vielä kehotuksen ottaa yhteyttä Säteilyturvakeskukseen.
Muutaman puhelinsoiton jälkeen tiedän jo vähän paremmin:
Radonin esiintymisestä omalla tontilla ei oikein voi tietää. Vain jos lähitonteilla asiaa on tutkittu, ollaan vähän varmemmalle pohjalla. Säteilyturvakeskuksen netissä julkaistusta kartasta voi päätellä jotakin.
Mutta nimenomaan uudisrakentajan tulee ottaa radonvaara huomioon. Rakennusvaiheessa sen ehkäisy on vielä edullista. Perustuksiin pannaan kiertämään radonputki, joka tulee ulos perustukista. Toinen yhtä tärkeä asia on tiivistää kaikki taloon perustuksien kautta tulevat läpiviennit. Esimerkiksi jos maalämpöpumppu porataan suoraan talon alle, voi sen liitoksen kautta päästä huoneilmaan syvältä maan uumenista tulevaa radonia, jos sitä ei huolellisesti tiivistetä.
Vielä on huomioitava ilmastoinnin vaikutus. Jos talossa on koneellinen ilmastointi, se saattaa imeä radonia maaperästä mikäli taloon ei tuoda riittävästi korvausilmaa. Meidän tapauksessamme ratkaisuna on todennäköisesti painovoimainen ilmanvaihto, silloin tätä vaaraa ei ole.
Sain vielä kehotuksen hankkia 10 euroa maksava Rakennustieto Oy:n uudisrakentamista ohjeistava radonkortti, tarkalta numeroltaan RT81-10791. Jäin ihmettelemään moista asiaa. Miksi sitä ei voi jakaa ilmaiseksi netissä? Luulisi sen olevan kaikkien etu.
Tänään olemme käyneet maksamassa pankissa varainsiirtoveron. Se pitää maksaa aina kun kiinteistö siirtyy toiselle omistajalle. Paikallinen käräjäoikeus antaa sitten kiinteistöön lainhuudon eli uusi omistaja merkitään kiinteistörekisteriin. Käräjäoikeus haluaa veron maksamisesta pankin antaman maksutositteen. Sille ei kelpaa maksuautomaatin tai käyttäjän itsensä tulostama nettipankkitosite. Siispä jonottamaan pankkiin.
Varainsiirtovero on neljä prosenttia kauppahinnasta. Se oli jaettu kahteen osaan, koska ostajinakin oli kaksi henkilöä eli pariskunta. Näin summa näyttää pienemmälle, vinoilee mies. Aivan niin kuin kahteen osaan on jaettu kiinteistöverokin, jota maksamme tästä Helsingin laidalla olevasta pienestä tontista ja talosta.
Saman tien menimme myös postiin. Onneksi lainhuutoa voi sentään hakea postin välityksellä. Käräjäoikeudelle olikin lähettävänä paksu kirje, jossa piti olla mukana alkuperäinen kauppakirja jäljennöksineen, tositteet maksetusta varainsiirtoverosta ja muita asiapapereita, jotka todistivat, että kunnalla on oikeus myydä kyseinen tontti.
Kiinteistörekisteriä tarvitaan, jotta tiedetään, mikä maapläntti kuuluu kenellekin. Lainhuudatuksen yhteydessä tapahtuu tontin lohkominen. Kunta myi meille määräalan aikoinaan hankkimastaan isommasta kiinteistöstä ja vaikka tulevan tontin rajat on jo merkitty maastoon, virallinen lohkominen tapahtuu vasta nyt. Kustannukset jäävät ostajalle, siis meille.
Rimakauhua
Mitä enemmän eteen alkaa tulla konkreettisia tonttiin tai rakentamiseen liittyviä asioita, sitä selkeämmin alkaa ymmärtää mihin on ryhtymässä.
Ystävä lähettää netissä adventtitoivotuksen ja kysyy, mitä kuuluu. Vastaan että olemme nyt virallisesti eteläsavolaisen tontin omistajia. Paikka on tuntien ajomatkan päästä Helsingistä ja tarkoitus on muuttaa sinne kun mies pääsee eläkkeelle.
-Voi voi, kaikki muuttavat maalle eläkkeelle juuri silloin, kun heitä olisi aikaa tavata, vastaa ystävä.
On marraskuun pimeys ja mietin, miten yksinäistä mahtaakaan olla keskellä metsää, vaikka lähistöllä olisikin pikkuinen kylä. Tekee mieli parahtaa että ei me oikeasti mihinkään lähdetä!
Ihmisessä on usein monta toivetta ja tarvetta päällekkäin. Kauan, kauan olen halunnut pois pääkaupunkiseudun ilmansaasteesta ja metelistä. Kuusia ja mäntyjä on ikävä.
Täällä käytän julkisia liikennevälineitä ja istun usein lähijunassa. Minusta tunnelma on siellä ankea, en esimerkiksi ymmärrä miksi puhuminen vieraan kanssa aiheuttaa kummastuneita katseita. Junassa kuuluu vain kännykkäpuheluiden kailotus. Kun katson näitä lähijunan ihmisiä, he näyttävät minusta uupuneilta ja kuluneilta, ilottomilta. Haluaisin tietää, moniko on täällä vapaaehtoisesti, vain työn tai lastenlasten sitomana.
Toisella ystävällä on kesämökki satojen kilometrien päässä pääkaupunkiseudulta. Hänelle todetaan aina silloin tällöin, että on sulaa hulluutta ylläpitää kesäpaikkaa kun sitä voi käyttää vain muutaman viikon koko vuodessa.
-Miten niin hulluutta? Kun kesäpaikka on joka päivä sydämessä, ystävä sanoo. –Jokaisena työpäivänä ikävöin sinne pääsemisestä.
Emme usko olevamme niin eteviä että osaisimme piirtää varsinaisia pohjapiirustuksia. Vanhan talon remontin pohjalta kokemusta on kertynyt kuitenkin sen verran, että haluamme tehdä itse ehdotukset alustaviksi pohjapiirustuksiksi.
Ne on nyt lähetetty kahdelle hirsiyrittäjälle sekä rakennusinsinöörille.
Kieli keskellä suuta olimme siis piirtäneet vaihtoehtoja muutaman viikon ajan. Netistä olimme vilkuilleet hirsiyrittäjien pohjavaihtoehtoja. Meillä oli kuitenkin aivan omia erikoistoivomuksia.
Louhikkoinen tontti asettaa omat reunaehtonsa. Sitten meillä on muutama lisätoive. Haluamme. että olohuoneesta näkyy tontin kaunein osa, joka on pohjoispuolella tulevaa taloa. Sitten minä haluan pohjoisen ikkunan työhuoneeseeni maalaamistavarten.
Sitten on vielä ekovessatoive. Se vaatii kaksi kerrosta, ns. makkiosaston alleen, toisin sanoenkaksi wc-tilaa on siis rakennettava päällekkäin.
Ehkä tärkein toive on kuitenkin se, että takka ja puuhella sijaitsevat keskellä taloa niin että ne lämmittävät mahdollisimman laajaa tilaa. Ja että samalla kohdalla kellarissa olisi sauna, jolloin siihen saisi puukiukaan.
Nämä ehdot mielessämme olemme kääntäneet ja vääntäneet piirustuksia. Miten pitkän tilan vaatii portaikko? Miten lähelle portaikon ylätasannetta ovi voi avautua?
Lapset eivät ole ihmeemmin kommentoineet rakentamisintoamme. Heitä mietityttää, mahtaisimmeko viihtyä kaukana maaseudulla kolmenkymmenen pääkaupunkiseudulla asutun vuoden jälkeen. Tyttären poikaystävän espanjalaiset sukulaiset sen sijaan ovat ihmeissään. Heidän mielestään nykyinen asuinpaikkamme Helsingin kaukaisella rajalla on aivan silkkaa maaseutua ja sitä se ehkä onkin Valencian suurkaupunkiin verrattuna.
Jossain vaiheessa suunnittelua talo näytti rumalle ja pitkälle pötkylälle. Päätimme, että pitkän sivun keskelle täytyy tulla lyhyt erkkeri pituusvaikutusta vähentämään. Mies tokaisi. että tämä on sitten kymppitonni kustannuksia lisää.
Takaraivossa on myös ajatus, että talossa pitää pystyä liikkumaan myös vanhana ja liikuntaesteisenä. Se tarkoittaa leveitä ovia tärkeimpiin huoneisiin, tilaa keittiöön ja varautumista jonkinlaisen hissin rakentamiseen myöhemmin.
Kaikista näistä syistä meitä alkaa tosissaan jännittää nykyisen talomme myyminen ja kokonaisbudjetti.
Luonteemme törmäävät tässä suunnitteluvaiheessa ymmärrettävästi toisiinsa. Toinen on reipas tekijä ja toinen perfektionistinen pelkääjä.
Kun minä vielä haluaisin lainata lisää kirjoja kirjastostaja kerätä aineistoa (joihin en sitten kuitenkaan jaksa oikein riittävästi perehtyä) mies suurin piirtein on jo menossa rakentamaan.
Uuden tiedon määrä on valtava ja jo sen tajuaminen väsyttää. Rakentaminen, ekorakentaminen ja hirsirakentaminen ovat kehittyneet viimeisten vuosikymmenien aikana. Mutta onneksi enää pelkkä energiasäästö ei ratkaise kaikkea vaan nyt jo osataan arvostaa mm. terveellistä hengitysilmaa.
Rakennamme hirsitalon haapapuusta 