Miten kalliita vuokrat pääkaupunkiseudulla ovatkaan!Oman ikivanhan talomme laina on onneksi jo maksettu. Olisi selkeää myydä se. Silloin emme tarvitsisi lainaa. Mutta jossainhan vielä on asuttava miehen jäljelle olevat työvuodet.
Pienen pienetkin vuokra-asunnot maksavat kuukaudessa saman verran kuin ovat nykyisen talomme asumiskulut.
Siis lainaa anomaan. Onneksi meillä oli mahdollisuus käyttää nykyistä asuntoamme lainan vakuutena. Lainan maksaisimme pois, kun mies jäisi eläkkeelle ja voisimme muuttaa uuteen taloon.
Saimme lainatarjouksen ”kotipankistamme”. Kun suhtautuminen oli meistä vähän nihkeää, päätimme pyytää kilpailevan tarjouksen.
Toisen pankin nuori naisvirkailija oli napakka.Huomasin, että hän selvästikin odotti lasta.
– Kustannusarvionne, hän pyysi.
Olimme miettineet sitä uudestaan edellisenä iltana. Se tuntui toivottoman vaikealta. Netistä löytyi kyllä kustannuslaskureita. Meistä summat olivat päätähuimaavia. Ajattelimme, että meillä on aikaa rakentamiseen, emme suostuisi suin päin ylihinnoitteluun.
Me emme olleet koskaan rakentaneet uutta taloa. Kylläkin korjanneet vuosikymmeniä vanhaa, joten melko realistinen käsitys rakentamisen kustannuksista meillä toki oli. Mies oli tehnyt lähes kaiken mahdollisen itse eikä ollut koskaan suostunut maksamaan ylihintoja. Mutta niinpä mikään meillä ei ollut ihan viimeisen päälle viilattua.
Virkailija kysyi seuraavaksi rakennuksen pinta-alaa. Sen sanottuamme hän totesi, että heillä lainan tarve lasketaan kertomalla neliömäärä 1600 eurolla. Hän suoritti yksinkertaisen laskutoimituksen. Summa oli huikea.
Mies selitti, että rakentaminen maaseudulla ei ole niin ylikuumentunutta kuin pääkaupunkiseudulla. Täällä meille ei tulisi mieleenkään ryhtyä rakentamaan.
Mikään ei tuntunut vakuuttavan virkailijaa.
– Pienempää lainaa ei siis saa? Mies kysyi.
– Tietenkin te voitte nostaa aina vain tarvitsemanne määrän, virkailija rauhoitteli.
Sitten käytiin läpi lyhyessä ajassa varallisuutemme koko kuva. Siinä istuessani mietin, että tämähän olisi hyvä tehdä jokaiselle vaikka kolmen vuoden välein. Yhtä lyhyin ja tiukoin lausein.
Meidän keskustelumme ei ollut osoitteleva, virkailija käyttäytyi miellyttävästi ja asiallisesti. Kun minun vuoroni oli kertoa nykyisistä vähäisistä tuloistani kerroin myös, että meillä on kolme aikuista lasta ja että olin hoitanut lapsia pitkään kotona. Silloin hänkin kertoi odottavansa kolmatta lastaan ja alkoi jopa kertoa jotakin oman perheensä taloprojektista. He tekevät kaiken mahdollisen itse ja näin kustannukset on saatu pysymään alle 1000 eurossa neliöltä. Se on siis mahdollista!
Kun saimme tietää tämän pankin lopullisen lainatarjouksen, huomasimme, että molemmat pankit olivat lähes tasoissa. Kilpailevan pankin marginaali oli alempi, mutta lainan kokonaiskustannuksissa ero tasoittui.
Marginaali? Mistä moinen termi? Miksi ei suoraan sanota että voittoprosentti?
Pieni ero kustannuksissa tuli siitä, mihin viitekorkoon laina sidotaan. Euribor on nyt kalliimpi kuin pankin oma viitekorko, muttamiten on tulevaisuudessa? Jos kaikki käy suunnitelmien mukaan, tarvitsemme lainaa vain rakennusajaksi, joten korolla ei lopulta ole suurta merkitystä.
Kunta halusi siis korvauksen puustosta, jos halusimme säilyttää sen. Mutta mikä olisi oikea korvaus puista? Pyysimme tontille mukaan tuttavaa, jolla oli kokemusta metsän arvioinnista. Hän valitteli, että erityisesti tukkien hinta oli nyt huipussaan ja puiden arvo saattaisi nousta jopa 12 000 euroon. Miten se on mahdollista kun minä omilla silmilläni näin lähinnä kalliota?
Käytyämme kunnan edustajien kanssa selvittämässä tontin rajapyykkejä ilmeni, että tonttiin kuuluu myös vähän nuorta metsää kallion alareunalla sekä vielä matalalle laskeutuva osa itäpuolella. Tuohonhan saisi omenapuita, ajattelin innoissani.
Sitten jäimme jännittämään metsähoitoyhdistyksen arviota. Olimme miehen kanssa sopineet että mikäli tontin hinnan lisäksi puista pitäisi pulittaa 15 000 euroa jättäisimme asian sikseen.
Mutta minä olin jo aivan väsynyt etsimään uusia tontteja. Ja sitä paitsi olin jo ehtinyt kiintyä tuohon erikoiseen, louhikkoiseen kalliotonttiin.
Meni viikko ja sitten insinööri soitti. Hänen ensiksi ilmoittamansa summa oli mielestäni liian suuri. Mutta insinööri lisäsi, että kunta vähentää tästä arviosta sen työn hinnan, mikä kunnalle koituisi, jos vaikeakulkuisella alueella teetettäisiin erillistä pientä metsänraivausta. Näin hinta lopulta jäi kohtuulliseksi.
Huokasimme helpotuksesta. Muutama viikko siitä olimme jo allekirjoittaneet kauppasopimuksen ja jäimme odottamaan kunnanhallituksen päätöstä kaupan hyväksymisestä.
Minua alkoi jännittää. Mitä jos tontti olisikin jo varattu jollekulle? Eiväthän netin tiedot aina olleet ajan tasalla.
Vasta takaisin ajaessamme olimme huomanneet kaupan lyhyen matkan päässä. Mikä mahtava asia! Sitten löytyi koulu, muutaman kilometrin päässä. Se oli sen merkki ettei kyläyhteisö voinut olla kokoaan hiipumassa. Tien varrella näkyi kauniita paikkoja ja järvenrantoja.
Oli minun vuoroni soittaa seuraavana aamuna kuntaan. Vastaava insinööri sanoi menevänsä tarkistamaan, onko tontti edelleen myynnissä.
Odottelin puhelimessa. Insinööri palasi ja totesi että tontti on edelleen vapaa mutta alkoi selittää tohkeana, että ensiksi kunta suorittaisi tontilla puuston arvioinnin ja harvennushakkuun. Tämä siksi, että kunnanhallituksessa oli valitettu, kun joskus tontti oli myyty niin halvalla, että ostaja sai hinnan heti takaisin kaatamalla tontilla olevat puut.
Huomasin ahdistuvani saman tien. ”Minun” ihania mäntyjäni ei saisi kaataa. Isot työkoneet eivät saisi mennä tuolle luonnontilaiselle kalliolle. Menisi pari sataa vuotta ennen kuin se olisi ennallaan!
– Mutta jos haluatte itse ostaa puut se on mahdollista. Metsänhoitoyhdistys arvioi puiden arvon ensiksi.
-Tottakai haluamme maksaa, sopersin.
Mutta paljonko meillä oli siihen varaa? Kaikkialla oli juttuja siitä miten taloprojekti maksaa ja että kaiken aikaa tulee yllättäviä lisäkuluja niin että lopputulosta ei kukaan voi tietää.
Pystyisimmekö kestämään tällaista stressiä?
Olimme saaneet hyvän syyn lähteä liikkeelle taloprojektin kanssa. Meillä oli nyt hirret tiedossa. Seuraavaksi tarvitsisimme tontin!
Tontteja olimme siis etsineet jo vuosia. Välillä etsimme pieniä kesämökkitontteja ja mummonmökkejä ja joskus pelkkiä metsäpalstoja. Koskaan hinta ja laatu eivät mielestämme olleet kohdanneet.
Vuosia oli nyt vierähtänyt sen verran että eläkevuodet olivat näköpiirissä. Tavoitteet alkoivat realisoitua sen ympärille. Uskalsimme katsoa koko elettyä elämää taaksepäin. Olimmeko oikeastaan koskaan ihan kokonaan kotiutuneet opiskeluvuosien pääkaupunkiin? Voisimmeko asuakin kokonaan jossakin muualla, vaikka maaseudulla. Silloin tarvitsisimmekin ympärivuotisesti asuttavan talon emmekä mitään kesämökkiä. Ja silloin myös tonttia ympäröivä alue olisi tärkeää. Löytäisimmekö elävän kyläyhteisön tai taajaman?
Sen olimme huomanneet että jotkut maaseutukunnat tarjosivat edullisia tontteja. Aloimme selata niitä netistä.
Ja tietysti selasimme myös miehen kotipaikkakunnan tonttitarjontaa. Minulla ei oikeastaan ollut kotipaikkaa, vanhempani olivat muuttaneet useita kertoja lapsuuteni aikana.
Tulostimme nämä eteläsavolaisen maaseutukunnan vapaat tontit ja vielä muutaman lähikunnan tontit. Hinnat olivat kohtuullisia. Ja sitten matkaan.
Nyt jo jännitti. Ymmärsimme, että taloprojekti oli nyt oikeasti starttaamassa. Pian mahdollisesti tutustuisimme tulevaan kotikuntaamme.
Yhden ainoa päivän aikana ehdimme katsastaa neljä tonttia. Netistä katsottaessa yksi niistä oli miehen mielestä ehdottomasti varteenotettavin. Kiertelimme aluksi tontin ympäristöä ja se vaikutti mukavalta. Mutta itse tontti oli lättänää pusikkoa. Tontin rasituksena oli lisäksi tie joka kulki toiselle tontille. Ajoimme tuon tien päähän: siellä, ihanalla järven rannalla, oli pysäköitynä rekka-autoja!
Emme todellakaan haluaisi vaihtaa Helsingin ilmansaasteita ja liikenneruuhkaa ihanan luonnonrauhan halkoviin rekka-autojen meteliin!
Yksi tonteista alkoi kiinnostaa. Se oli korkea kalliotontti metsän keskellä, mutta se antoi etelään ja suojasi pohjoistuulilta. Järvelle olisi kävelymatkan verran. Tontilla oli tasanteita ja korkeuseroja. Miten ihmeessä tähän osaisi rakentaa?
Muut tontit katsastettuamme palasimme vielä tuolle kalliotontille. Netistä tulostetussa kaaviossa näytti että koko tontti oli pelkkää kalliota. Unohtaisinko haaveet omenapuista?
Mutta alueella oli kiehtovaa kulkea kun silmä ei nähnyt kerralla koko aluetta vaan siellä täällä oli nyppylöitä ja isoja kiviä. Kalliolla kasvoi suhteellisen isoja mäntyjä ja kuusia, miten ne olivat pystyneet vastustamaan myrskyjä ja tuulia? Jossakin oli juurineen irronnut puu mistä näki ettei multakerros ollut kovin syvää. Mutta kiviä ja kalliota peittivät jäkälät ja puolukanvarvut ja kanervat. Ikään kuin koko tontti olisi valmiiksi jonkun maisemointitoimiston huolittelema. Ilma oli uskomattoman raikasta. Ennen kuin huomasimmekaan olimme myytyjä. Tähän paikkaan ei heti kyllästyisi.
Kaikki alkoi siitä kun isäni istutti kolmekymmentä vuotta sitten hybridihaapoja Etelä-Savossa sijaitsevalle metsätilalle. Puut ovat nyt kasvaneet hakkuukypsiksi ja olisivat menneet paperimassaksi.
Myrsky puuttui peliin. Pihassa kaatui iso haapa, jota varten paikalle kutsuttiin metsuri. Hän kertoi että tällaisistahan voisi rakentaa hirsitalon!
Isä innostui asiasta ja sanoi meille että hän lahjoittaisi haavat hirsitaloon, jos haluaisimme rakentaa.
Tässä blogissa kerron hirsitalohankkeemme edistymisestä.
Rakennamme hirsitalon haapapuusta 